Miten katsomme vanhaa?

Julkaistu 20.1.2023

Arkkitehtuurin Finlandia -palkinnon tuomarina toiminut elokuvaohjaaja Klaus Härö piti mestarillisen kiitospuheen. Puhe oli monella tavalla mieleenpainuva ja Härö osoitti, että on paitsi mestariohjaaja, myös hyvin laaja-alainen ajattelija ja kulttuurin filosofi. 

Itseäni on puheen pohjalta pohdituttanut kysymys “Miten katsomme vanhaa?”, jonka Härö nosti esille valittuaan Finlandian saajaksi  Ari Sipisen isänsä Arton alkuperäisrakennukseen suunnitteleman korjausrakennushankkeen, Jyväskylän yliopiston kirjaston. Joku muukin on saman kysymyksen puheesta napannut, koska sen merkitys on hyvin laaja ja samalla syvä. Se ei kosketa laajuudeltaan vain arkkitehtuuria, vaan kulttuuriamme kokonaisuudessaan. Ja syväksi sen tekee se, että tuon katseen merkitys vaikuttaa käytökseemme rakennuksia, aikakausia, kulutusta ja ihmisiä kohtaan. Jos vanha on rumaa, huonoa ja poistettavaa, toimimme sen mukaisesti tavaroita, rakennuksia, kulttuuria ja jopa ihmisiä kohtaan. Vanhalla, tai oikeastaan aikakerrostumilla on suuri arvo. Ne ovat muovanneet nykyisyyden. 

Rakennusperinnössämme modernismi on tällä hetkellä peruskorjausvaiheessa. Se on monen silmissä vanhaa, huonoa ja rumaa. Likaista ja kulunutta pidetään huonona, peruskorjaustarvetta rakennusvirheenä ja modernismin tyylipiirteitä pidetään arvottomina. Sama tapahtui silloin kun modernismia rakennettiin: Jugend-rakennuksia purettiin surutta täysin samoilla argumenteilla. Nyt, 50 vuotta myöhemmin, ne ovat arvorakennuksia. Toki niistä on säästyneet pääosin vain parhaat. Eri aikakausien arvon kiertämisen ymmärrys puuttuu. Rakennuksista tulee rakkaita ja pidettyjä, kun ne ovat aikansa kuuluneet katukuvaan ja niiden ilme palaa suosioon. Muodissa sama liike tapahtuu nopeammin kuin rakentamisessa. 

Kerrostumat tekevät kaupungin hengen. Kaikissa rakastetuissa kaupungeissa historialliset kerrostumat näkyvät. Ja ne ovat kukin oman aikansa kuvia. Kukin aika on luonut oman kulttuurinsa, teknisen osaamisensa ja resurssiensa mukaisesti oman näköistä kaupunkia. Aikakausien maskeeraaminen näyttämään joltain muulta kuin mitä ne ovat on falskia. Estetiikka elää ajassa kulttuurin mukana. Kulttuuri kehittyy, kuten ihmiskunta. 

Purkamisen ja säilyttämisen ristiriita on kaupunkien rakennushankkeissa aina läsnä. Vanhan purkaminen on ollut yleinen lähtökohta, kun uutta on alettu rakentaa. Purkamisen vastaiset argumentit ovat olleet lähinnä kulttuurillisia ja esteettisiä. Nyt on mukaan tullut myös ekologia. Kaikkein suurin hiilijälki jää rakentamisesta, kun uuden alta puretaan vanha rakennus. Yhä useammin pyritään säilyttämään osa vanhasta tai vanhoja rakennuksia uusien joukossa. Tämä on kestävää. Hyviä esimerkkejä säilyneistä rakennuksista ja rakenteista on tämän ja viime vuoden Finlandia-palkitut rakennukset, Jyväskylän yliopiston kirjasto ja Kirkkonummen Fyyri-kirjasto, jossa säilytettiin vanha rakennuksen luontevana osana uutta. 

Miten katsomme vanhaa? Onko vanha vain poisheitettävää vai kuljettaako se mukanaan historiaa? Onko laiskasti ajateltuna helpompi projekti syy kaataa käyttökelpoiset rakenteet vai pitäisikö kuitenkin antaa arkkitehdille mahdollisuus luoda uusi tapa käyttää vanhaa uusiin tarkoituksiin? Onko ihmisille rakkaat kaupunkinäkymät vain kaupungin kehityksen este vai onko sillä arvo, että kerrostumia syntyy? Arvostammeko aiempia polvia, vai teemmekö kaiken aina alusta uudestaan?

Kirjoittaja on Kalle Euro, Arkkitehtitoimistojen Liitto ATL:n toiminnanjohtaja