Kauneus ja tekoäly
Voi voi, hyvä herrasväki, mitä omaa tahtoa se on, kun kaikki riippuu taulukoista ja aritmetiikasta, kun kaikki on silkkaa kertomataulua? Kaksi kertaa kaksi on muutenkin neljä, ei siinä minun tahtoani tarvita. Onko se vapaata tahtoa! F.D.
Väsyneissä korvissamme kaikuvat dystopiat. Yksi globaaleista pääsyyllisistä ilmastomuutokseen on oma alamme, rakentaminen ja maankäyttö. Alallamme vallitsee valtaisa kiire. Samalla kun on opeteltava kiertotaloutta ja selviydyttävä uusien rakennustekniikoiden ja harppauksittain etenevän digitalisaation ja standardoinnin haasteista (BIM, LCA, EPD, CE, EN, AI, VR/AR, XR, IoT…), on rakentamisen toimialalla edelleen valtavasti töitä. Onko meillä liian kova kiire utopialle?
Ursula von der Leyen:in lanseeraama New European Bauhaus korostaa kestävässä muutoksessa kauneutta. Arkkitehti- ja insinöörisuunnittelun kaksituhatvuotiset ylimmät säännöt ovat kauneus, kestävyys ja käyttökelpoisuus. Mutta mitä on kauneus? Klassisissa taiteenlajeissa korostuu sitkeä harjoittelu. Seuraavana tulevat logiikka, intuitio ja tunne. Kulttuurin syvärakenteet syntyvät edellisistä, ja vuorovaikutuksesta. Kestävä rakentaminen vaatii kaikilta osallisilta tietoa ja ymmärrystä olosuhteista, käytännöistä, materiaaleista ja tekniikasta. Parhaassa tapauksessa kaikki ohjailevat orgaanisesti toisiaan. Jokainen voi vaikuttaa laatuun ja kokea työnsä mielekkääksi. Ajan kanssa yhteistyö hioutuu ja johtaa yhä monimuotoisempiin ja laadukkaampiin lopputuloksiin. Mikä on rakennuskulttuurimme tila? Uhrataanko vuorovaikutus laskennallisille arvoille?
Me rakentamisen ammattilaiset olemme kestävän kehityksen keskiössä, mutta väitän, ettei meillä enää ole siitä päävastuuta. Osansa vastuusta ovat ottaneet tiedon ja datan ammattilaiset. Mitattavuus on korvannut kokonaiskuvan, intuition. Päävastuussa on kiihtyvä digitaalinen kehitys: netti, kaikki ja ei kukaan.
Vielä vähän aikaa sitten suunnittelijan tueksi riittivät pääosin kirjahyllyn ohjekirjat, kynä ja paperi. Nykyään ohjeet ja ohjelmistot löytyvät netistä. Kauanko aivomme vielä riittävät olennaisen suodattamiseen ja monimutkaistuvien ohjelmien käyttämiseen? Tietomäärä on lisääntynyt niin räjähdysmäisesti, ettei kaiken sen hallintaan riitä insinöörien, arkkitehtien, talous- ja lakimiesten yhteispanoskaan. Onko kauneuden luomiseen alallamme ylipäätään enää aikaa? Vaatimattomien aivojeni kellarisopukasta nousee kaksi tulevaisuuden vaihtoehtoa:
- Luotamme tekoälyyn, joka korvaa meidät asteittain. Se suodattaa netistä kulloinkin olennaisen ja luo meille kuhunkin olosuhteeseen optimaalisesti sopivaa, taloudellista ja kestävää arkkitehtuuria ja ympäristöä. Ehkäpä sekin tulee olemaan kaunista, kukapa tietää?
- Päätämme sittenkin luottaa luonnon epätäydelliseen ihmeeseen, aivoihimme. Harkitsemme, mitkä ohjeet, taulukot ja kaavat ovat keskeisiä. Käytämme logiikkaa, intuitiota ja tunnetta. Harjoittelemme ja keskustelemme.
Me muurahaiset rakennamme, syntyy kulttuuria, kaupunkeja. Tekninen kehitys muokkaa ympäristöämme. Vauhti kiihtyy. Missä ovat valo, varjo, luonnon ääriviivat, mittasuhteet? Mitä on sivistys, ihmisten käyttäytyminen ja miten sitoa se ympäristöömme? Katselen Euroopan menneisyyden herkkyyttä ja sen rakennuskulttuurien monimuotoisia syvyyksiä ja kauneutta loputtomalla ihmetyksellä. Paluuta ei ole. Mihin olemme menossa?
Kaksi kertaa kaksi on neljä katselee rehvakkaasti, seisoo kädet lanteilla ja syljeskelee. Myönnän että kaksi kertaa kaksi on neljä on erinomainen juttu. Mutta jos kerran ruvetaan ylistämään kaikkea, niin myös kaksi kertaa kaksi on viisi on välistä aivan ihana asia.
Fedor Dostojevski
Kirjoittaja on ATL:n kehitysarkkitehti, arkkitehti SAFA Satu Mahringer